Päiväkirja

ke 26.12.

Ajeltiin Jounin kyydillä Hesan kentälle ja sieltä Pariisin kautta Dohaan. Pariisin kenttä oli yhtä sekava kuin odotettiin, mutta jatkolennolle selvittiin kuitenkin ilman suurempia ongelmia. Dohassa olikin edessä epämukava viiden tunnin odotus. Penkit eivät olleet siitä mukavimmasta päästä mutta niin vaan nukahdettiin, että päästiin neljän aikaan aamulla ihan omalla bussilla koneeseen kun muut olivat jo menneet. Mitäs sitä suotta hämäläinen kiirehtimään...

to 27.12.

Kathmandun kenttä oli pieni ja epäsiisti. Ei mikään varsinainen mainos maallensa. Jonotettiin ja odotettiin ja ihmeteltiin kurjaa rakennusta ja katuojasta nyhdetyn näköisiä virkailijoita likaisine kaulahuiveineen ja toppatakkeineen. Saatiin myös ensimmäinen kosketus aina niin ärsyttäviin "toutteihin", jotka joka asemalla kyttäävät turisteja yrittäen houkutella heitä tiettyihin hotelleihin/retkille tai muuten vaan saada kolikkoja palkaksi reppujen nostamisesta kärrystä autoon. Ärsytys alkoi heti, mutta poistui pian kun hotellin järkkäämä kyyti paineli pitkin Katmandun katuja ja me pällistelimme silmät suurina. Katukuva oli aika erilainen kuin kotona tai muissa länsimaissa. Ihmisillä ei tuntunut olevan missään mitään tekemistä, joten kaikki hengailivat katujen varsilla tai polttelivat roskia, joita näytti olevan joka paikassa. Liikenne oli kaoottista ja jokainen kuski tööttäsi vähintään kymmenen kertaa minuutissa joko varoittaakseen, kiittääkseen, ohittaakseen tai muuten vaan huvin vuoksi. Viimeistään nyt tajusimme, että kyllä tässä oli varsinainen seikkailu alkamassa.

Hotellille päästyämme totesimme viiden euron majoituksen olevan hintansa tasoinen. Lähdimmekin pian etsimään automaattia, ruokaa ja makuupusseja, koska huone oli niin kylmä, ettei siellä olisi ilman talvimakuupusseja voinut nukkua. Järkkäsimme hotellin avulla myös seuraavaksi aamuksi bussiliput Pokharaan ja lentoliput Pokharasta Jomsomiin, kun hotellin omistaja "sattui" olemaan myös matkajärjestäjä. Homma osoittautui hieman turhaksi koska myöhemmin opimme, että liput olisi saanut itsekin hankittua ja tietenkin halvemmalla.

Illalla kiertelimme Thamelissa, joka on Kathmandun turistialuetta. Alue on täynnä ihmisiä, autoja, väärennettyä retkeilykamaa myyviä kauppoja ja muita onnenonkijoita. Saimme kuitenkin makuupussit hankittua varsin sopuhintaan ja illallista nautimme mukavassa hyvätasoisessa ravintolassa. Hotellihuone oli jäätävä joten makuupussit tulivat yöllä tarpeeseen…

pe 28.12.

Aamulla raahauduimme rinkkoinemme bussiasemalle, josta aloitimme reilun kahdeksan tunnin matelemisen kohti Pokharaa. Autoja oli tuhansia, eikä ihan joka kohtaan mutkaista vuoristotietä ollut riittänyt asvalttia. Bussikaan ei ihan vastannut länsimaista käsitystä ”luksuksesta”, vaikka sitä sellaisena mainostettiinkin. Ihastelimme kaunista Gali Kandaki -joen laaksoa ja hämmästelimme majoissa asuvia aamupesulla olevia ihmisiä. Suuri osa "taloista" oli rakennettu aivan tien laitaan ja ihmiset suorittivat omia askareitaan täysin välittämättä vieressä matelevasta autojonosta.

Noin neljän tunnin, sadan ohituksen ja tuhannen tööttäyksen jälkeen pysähdyttiin lounaalle. Lounastauko venyi, kun saman firman bussi oli hyytynyt ja sitä kuskit sitten korjailivat. Vihdoin kuitenkin päästiin uudestaan matkaan ja se sujui tien ja liikenteen tasoon sujuvasti kunnes saavuimme Pokharan lähettyville. Siellä liikenne oli aivan jumissa ja aikamme ihmeteltyämme saimme selville, että kysesssä oli ilmeisesti lakkoilevien taksikuskien järjestämä tiesulku, josta vain turistit päästettiin läpi. Sieltä sitten pujoteltiin monta kilometriä pitkän autojonon välistä ja välillä neuvoteltiin lakkolaisten kanssa eteenpäin pääsemisen mahdollisuuksista. Onnistuihan se lopulta ja reilun yhdeksän tunnin reissun jälkeen olimme vihdoin Pokharassa.

Pokhara on miellyttävä kylä vuoriston varjossa n. 1900 m merenpinnasta ja suosittu lähtöpaikka Annapurnan vaellusretkille. Kaupungissa oli menossa jokin street festival, joten hotellialueelle ei päässyt autoilla. Onneksi matka ei ollut pitkä ja armeijan tiesulun ohitettuamme hotellikin löytyi rähjäisen kujan päästä. Olimme ilmeisesti hotellin ainoat ja odotetut asiakkaat ja vastaanotto oli ystävällinen.

Keskitalvi ei ole Nepalin parasta turistiaikaa, joten useissa paikoissa huomasimme olevamme hotelleissa tai ravintolassa yksin tai vain muutaman muun turistin seurassa. Välillä se oli mukavaa, mutta välillä myös vähän jännittävää. En viitsisi tilata kalaa ravintolassa, jossa ei ole käynyt kukaan pariin päivään...

Illalla ehdimme vielä kiertelemään Lake Phewan viereisellä kadulla, joka oli hieman Thamelin tyylinen retkeilykauppoineen ja ravintoloineen. Sovimme vielä hotellin kanssa, että jätämme osan kamoista sinne joten illalla myös pakkasimme rinkat uudelleen vaellusta ja vuoria silmälläpitäen ja sitten vaivuimme sikeään uneen.

la 29.12.

Olimme edellisiltana sopineet hotellin kanssa aamun kuljetuksesta lentokentälle kello kuudelta, mutta aamulla aulaan mennessämme aulan lattialta heräsi epämääräisen näköinen nuorimies, joka ei tiennyt mistään mitään. Mies tilasi kuitenkin meille taksin, jolla pääsimme kentälle. Luulimme olevamme myöhässä klo 6.30 lentoa ajatellen, mutta yllättäen kentällä ei ollutkaan juuri ketään ja olimme odotushallissa ainoat asiakkaat. Aikamme odoteltuamme selvisi, että lento lähtisi ehkä joskus puoli kahdeksan aikaan tai sitten kun sää on sopiva. Kukaan ei tietenkään kertonut missään välissä mitään vaan kaikki piti itse kysellä. Ilmeisesti Jomsomissa oli tuulta tai sumua tai sitten lentäjä ei vaan ollut jaksanut herätä aiemmin. Ei voi tietää.

Itse lento pikkukoneella vuorten vierestä Jomsomiin (2 740m) oli mahtava. Kone veti välillä aivan puunlatvojen vierestä ja lumihuiput olivat käsin kosketeltavan lähellä. Ihastelimme ja napsimme kuvia minkä ehdimme.

Jomsomissa totesimme, että retkeilylupa olisi pitänyt ostaa jo ennen lentoa. Armeijapoika oli heti lentokentän ovella tarkastamassa lupia ja jouduimme sitten maksamaan tuplahinnan. Toivottavasti meni hyvään tarkoitukseen.

Säädettyämme luvat kuntoon nautimme pikaisen aamiaisen ja lähdimme kävelemään rinkat selässä kohti Kagbeniä (2 860m). Noin kolmen tunnin matka sujui helpohkosti joen pohjaa tai reunaa pitkin kävellen. Ohuen vuoristoilman huomasi kyllä heti kun maasto nousi. Pienikin mäki tuntui isolta ja hengitys kävi hankalaksi, mutta mäkiä ei onneksi ollut paljoa ja saavutimme Kagbenin hyvissä ajoin iltapäivällä.

Kagbeni oli kuin aavekaupunki. Ovet olivat auki, mutta ketään ei näkynyt missään. Vihdoin löysimme pari tyttöä jonkun majatalon alakerrasta ja he taikoivat meille kiinalaistyylisen lounaan. Halusimme vielä kuitenkin vertailla majoituksia ja päädyimmekin yöpymään mukavan emännän ja perheen ylläpitämässä Shangri-La:ssa. Jotenkin en usko, että tämä majatalo kuuluu siihen maailmanlaajuisen Shangri-La-hotellien ketjuun :-). Kierreltiin vielä vähän tätä viehättävää keskiaikaisen kylän oloista pikkukaupunkia, syötiin ja mentiin aikaisin yöpuulle. Kylmä oli taas, varmaankin pakkasyö ja koirat haukkuivat minkä kerkesivät. Se niistä yöunista.

su 30.12.

Aamulla heräiltyämme emäntä ripusti kaulaamme valkoiset huivit turvaamaan matkaa. Kovasti ne eivät auttaneet, sillä Tommi tunsi olonsa erittäin huonoksi jo heti ensimmäisessä nousussa. Palkkaamamme kantaja painoi edellä ja me löntystimme perässä. Maisemat olivat upeita ja aurinko lämmitti mukavasti muuten viileätä ilmaa. Tommin vointi huononi mitä enemmän matka eteni ja totesimme, että meidän ei edes kannata yrittää Muktinahiin (3 700m) asti. Pysädyimmekin muutaman tunnin levolle Jdarkotiin (3 500 m) jossa huomasimme, että Tommilla oli kova kuume ja leposyke huiteli pitkälle yli sadan.

Iltapäivällä oli edessä vaikean päätöksen aika; pysähdymmekö yöksi tähän ja yritämme Muktinathia kohti aamulla vai käännymmekö takaisin alas Kagbeniin. Emme tienneet, johtuiko Tommin olo vuoristotaudista vai oliko se vain tavallista bakteerin tai viruksen aiheuttamaa kuumetta. Emme kuitenkaan uskaltaneet riskeerata sitä, että sairaus olisi korkeuden ja hapenpuutteen aiheuttamaa, jolloin tilanne luultavasti kääntyisi pahemmaksi yöllä. Olimme kylässä, jossa ei ole mitään lääkintäapua saatavilla ja olimme lukeneet ja kuulleet varoittavia esimerkkejä vakavasta vuoristotaudista samoissa korkeuksissa ja samalla reitillä. Teimme siis päätöksen lähteä takaisin alas. Palkkasimme uuden kantajan ja kävelimme rauhalliseen tahtiin takaisin Kagbeniin juuri ennen auringonlaskua. Tommi kuumeili vielä illan ja yön, mutta nukkui onneksi jo rauhallisemmin.

ma 31.12.

Aamulla Tommilla oli jo parempi olo ja kuumetta enää vähän, mutta päätimme kuitenkin lähteä takaisin Jomsomiin ponikyydillä. Olisimme periaatteessa ehtineet vielä yrittää uudestaan ylös Mutkinahiin, mutta kuumeisena ei siinä olisi ollut mitään järkeä. Vuokrasimme majatalolta siis ponit ja ratsastelimme niillä takaisin Jomsomiin. Ponit tunsivat reitin ja kävelivät automaattisesti oikeista paikoista, mitä nyt muutaman kerran Tommia pelottelivat rotkojen reunalla kävelemällä ja kisailemalla johtopaikasta juuri siinä kaikkein jyrkimmässä ja kivisimmässä alamäessä. Meillä oli hauskaa ja annoimme ponien mennä aika lailla omaa tahtiaan välillä kävellen ja välillä pari juoksuaskelta ottaen. Jomsomissa tunsimme olomme melkein kuninkaiksi kun ratsastimme ylväinä keskelle kylän pääkatua.

Jomsomissa yritimme etsiä hostellia, jossa olisi lämmin huone, mutta kaikki vaan naureskelivat, ettei sellainen ole mahdollista. Valittiin sitten summassa joku majatalo, ostettiin lentoliput seuraavan päivän lennolle, syötiin ja pelailtiin. Tämän jälkeen tutustuttiin turistiryhmänsä jo lennolle saattaneeseen oppaaseen, joka oli jäänyt ryhmästään jälkeen kun aamun toinen lento oli peruttu. Tästä viisastuneena kävimme vaihtamassa lentoliput huomisaamun ensimmäiseen lentoon.

Illalla lämmittelimme pöydässä, jonka pöytäliinana oli paksu maahan asti ulottuva kangas. Emännän tuodessa pöydän alle hehkuvan hiilisangon vedettiin peite jalkojen päälle ja näin saatiin aikaiseksi jalkahiki ja jäätyvä ylävartalo. Sähköt katkesivat vain pari kertaa, mutta hankaloittivat ristisanojen tekemistä kuitenkin huomattavasti. Illalla uudenvuoden kunniaksi joimme puoliksi pullon vuorilla niin kallista olutta ja söimme omenapiirakkaa. Uni taisi tulla silmään jo yhdeksän maissa. Uudenvuodenyönä ei kylässä ollut hereillä kuin äänekkäitä koiria.

ti 1.1.

Aamulla aikaisin menimme jonottamaan lentoaseman portille. Kohtapuoliin sotilaat aukaisivatkin portit ja pääsimme sisälle. Ulkona tosin oli lämpimämpi, jos löysi aurinkoisen paikan. Aika kauan odoteltuamme tiskille käveli eilen liput vaihtanut jamppa. Olimme kerääntyneet jonkinlaiseen jonomuodostelmaan, josta ei ollut mitään jäljellä kun kaikki ryntäsivät lippuineen tiskille. Onneksi tässä maassa turisti on kuningas, ja niin meidänkin liput otettiin käsittelyyn kohtuu aikaisessa vaiheessa. Tämän jälkeen odottelu jatkui. Kukaan ei sanonut mitään eikä tiennyt mitään. Yli tunnin odottelun jälkeen alkoi tapahtua liikettä ja matkatavarat kärrättiin ulos. Aloimme vähitellen uskoa, että pääsemme ehkä vielä pois... Vihdoin ja viimein kuulimme kylää varoittavan sireenin äänen ja gurkhan kone laskeutui nätisti vuorten syleilyyn. Paluumatkalla Pokharaan ihastelimme jälleen maisemia ja vuoria, joista suurin oli yli 8000 metriin yltävä Dhaulagiri. Se näkyi komeasti aurinkoisessa aamussa.

Pokharassa otimme taksin takaisin hotellille. Matkatavarammekin olivat vielä siellä tallessa mutta huonetta ei ollut valmiina (vaikka hotelli oli melkein tyhjä - mitähän niissä oli?) joten lähdimme saman tien rinkat pudotettuamme etsimään ruokaa. Sitä löytyi onneksi heti pääkadun varrelta ja istuimme rauhassa ihailemassa kaunista aamua. Olisin tilannut light-kolaa, mutta kun se maksoi kolme kertaa enemmän kuin tavallinen kokis, päädyin kuitenkin kaloriseen versioon. Hassu maa tämä Nepali.

Päätimme samantien käydä kysymässä liitovarjoilusta. Yllätykseksemme sellaista oli kyllä tarjolla, mutta seuraava ja ainoa mahdollisuus viiden minuutin päästä lähtevällä kyydillä. No, mitään ei ehtinyt edes jännittä kun olimme jo rämisevän auton lavalla kaahaamassa pitkin pieniä kujia. Hyppyporukka löytyi toimistolta ja siirryimme hiukan miellyttävämpään pikkubussiin, jolla ajoimme Sarangot-kukkulan päälle, jossa meille jaettiin ohjaajat.

Ohjaajakseni osoittautui Christo, jonka luulin olevan aksentistapäätellen ranskan poikia. Osoittautuikin bulgarialaiseksi hulluksi, joka jo startatessa lupaili "short and dangerous" -kokemusta. Seuraavan kahden minuutin aikana laitettiin kypärä päähän, valjaat päälle, solmuinen varjo auki ja sitten oltiinkin jo juoksemassa rinnettä alas. Varjo kiskaisi mukaansa jo parin askeleen jälkeen ja istahdin alas nauttimaan lennosta. Kun olin päässyt istumaan tukevasti, ihastelin muiden varjoja ja maisemia ja etsin Tommia. Löytyihän se sieltä välillä ja kamerallekin tuli heiluteltua.

Lähteminen ei ollut niin pelottavaa kuin luulin, mutta lentäessä varjo välillä kiihtyi ja nopeat käännökset laittoivat mahanpohjan ihmettelemään. Olotilaa ei auttanut se, että opas heitteli "oh shit" ja "oops" -kommentteja ja törmäili tahalteen Tommin varjoon. Ilmeisesti tuuli oli myös hieman oikukas, koska emme kuulemma saaneet ihan niin paljoa korkeutta kuin olisimme voineet saada. Noin puolen tunnin liitely riitti meikäläiselle kuitenkin mainiosti ja siinä ehti hyvin ihailla vuoria, järveä ja muuta maisemaa. Opas halusi vielä lopuksi tehdä Tommin oppaan kanssa jotakin hemmetin synchro spiraalia, joka vissiin oli se laskeutumisen aikainen nopea pienen ympyrän
pyöriminen, jossa oltiin välillä enemmän vaakasuorassa kuin pystyssä. Laskeutuminen sujui hienosti tietenkin keskelle autotietä, mutta vastaan tuli vaan lennätysfirman paku, joten ei jääty edes liikenteen tukoksi. Oksennus ei tullut, mutta pari minuuttia istuin ja ihmettelin, mitä viimeisen puolen tunnin aikana oikein olikaan tapahtunut ja odottelin käsien tärinän loppumista :-).


Illalla käytiin vielä syömässä takkatulen lämmössä ja teimme viimeiset halpaostokset. Mukaan tarttui mm. neljän euron fleece ja parilla eurolla käsin kudottuja villapipoja.


ke 2.1.

Pokharan aamussa kävelimme reippaasti bussille. Vain noin kymmenen taksia pysähtyi tarjoamaan kyytiä. Missähän ne silloin ovat kun niitä tarvitaan... Yritettiin tilata aamupalaa läheisestä kuppilasta, mutta palvelu oli onnettoman hidasta ja päädyimme maksamaan ainoastaan siitä kaakaosta, jonka tarjoilija sai tuotua pöytään. Viime hetkillä ostimme joltakin katukaupustelijalta pullan ja onneksi keksejä ja suklaata oli vielä jäljellä.

Greenlinen kyyti oli taas tuttu muttei välttämättä kovin turvallinen ryskyttäessään samaa vuoristotietä takaisinpäin. Lounaalla maisteltiin samoja sapuskoita samassa paikassa kuin tullessa ja sen jälkeen vaihdettiin Chitwaniin menevään bussiin. Maisemat olivat kyllä taas upeita ja bussin ryminä ja pompotus lopulta jopa unettavan säännöllistä.

Chitwaniin saapuessamme jouduimme jälleen touttien piirittämäksi. Erehdyin uskomaan "only taxi no hotel" -kuskia, joka tietenkin kuitenkin kesken matkaa kaivoi taskustaan esitteen ja kuskasi meidät suoraan sen hotellin pihaan. Vaikka paikka olikin mukavan oloinen ja huone halpa, ärsyynnyin moisesta käytöksestä niin, että uhkasimme lähteä kävelemään rinkkojen kanssa muita hotelleja kohti. Kuski kuitenkin sitten heitti meidät lähemmäs muita hotelleja ja muutaman paikan kiertelyn jälkeen päädyimme majoittuimaan hostellissa, jonka nimessä yhdistyivät jollain tapaa chitwan, river, jungle ja safari. Kuten kaikissa muissakin paikan hostelleissa...

Hostelli tarjosi meille samantien pakettia, jossa olisi kahden yön majoitus, ruoat, retki elefanttien kasvatusfarmille, kulttuurishow, kanoottiretki, viidakkokävely ja elefanttisafari samassa. Paketin hinta oli n. 50 e per henki, joten päätimme sitten "tuhlata" tähän ylellisyyteen loput ränkylämme.

Illalla kävimme tutustumassa oppaan johdolla elefanttien kasvatuskeskukseen, jossa sain syöttää pikkuelefantille keksejä ja kuulla monenmoista tarinaa elefanttien koulutuksesta ja kasvatuksesta. Keskuksen ylimääräinen elefanteilta syömättä jäänyt ruoho paloi kasoina puiston reunamilla iloisesti läpi illan levittäen savua kylään asti. "Mitäs muuta niille tehtäisiin jos ei poltettaisi?" oli kysymys, kun ihmettelimme moista savua ja hiukkasia levittävää tapaa...Kierroksen päätteeksi kävelimme vielä viidakossa hetken ja onnistuimme bongaamaan mm. muutaman peuran iltakävelyllä.

to 3.1.

Aamupalan jälkeen oppaamme kävelytti meidät kohti joenrantaa, jossa aikamme seisoskeltua ahtauduimme epämukavaan kymmenen hengen "kanoottiin". Joki oli sumuinen ja mystinen, mutta oppaiden johdolla bongailimme useita eri lintulajeja, mm. kirkkaan sinisiä kuningaskalastajia. Matkan jatkuessa sumu hälveni ja näimme myös rannalle lämmittelemään tulleen krokotiilin...

Tunnin lipumisen jälkeen rantauduimme ja hajaannuimme kukin oman oppaamme mukaan. Ennen viidakkoon astumista saimme kuulla oppailtamme ohjeita mm. siitä, miten paetaan sarvikuonoa, villisikaa ja tiikeriä. Hmm. Päätin suosiolla pysytellä varmasti koko ajan kahden paksuja keppejä kantavan oppaamme välissä. Tunkeuduimme yhä syvemmälle viidakkoon, mutta (onneksi) tiikereitä tai muita tappajia ei tällä kertaa näkynyt. Papukaijoja, apinoita ja peuroja kyllä. Oppaat yrittivät kyllä parhaansa, kiiveten välillä puihin tähystämään. Parin tunnin kävelyn aikana emme kuitenkaan nähneet mitään kakkakasoja ja tuoreita tiikerinjälkiä vaarallisempaa.

Palattuamme kämpille söimme lounasta ja odottelimme illan elefanttiretkeä. Yllätykseksemme pihalle tulikin iltapäivällä suuri elefantti ja sen päällä ohjaaja. Kiipesimme puiseen torniin ja sieltä elefantin selässä olevaan koriin istumaan. Kun lähdimme liikkeelle, tajusimme, että odotettavissa oli varsin epämukava parituntinen. Elefantin askel on niin iso ja huojuva, että hölskyimme ja huojuimme korissa holtittomasti sinne tänne. Minkään maailman ratsastuskokemukset eivät siinä auttaneet kun puolisen tuntia tarvoimme kylän läpi keskukseen, josta varsinainen safari alkaisi.

Keskuksessa viehkeä intialaisneitonen miehineen tungettiin kanssamme samaan koriin, mikä oli itse asiassa hyvä, koska kori tasapainottui ja kyydistä tuli jopa hieman miellyttävämpi. Noin kymmenen elefanttia saatiin vihdoin alkuhässäkän jälkeen matkaan viidakkoa kohti eikä kestänyt kauaakaan kun jo löysimme sarvikuonot lammikon vierestä. Turistit räpsivät kuvia, elefantit tallustelivat ja karjuivat ja sarvikuonot eivät olleet moksiskaan. Taitaa olla jokapäiväistä touhua.

Retkellä bongattiin myös apinoita, kolmenlaisia peuroja/hirviä mitä liekään sekä tietenkin lintuja. Loppumatkasta elefanttimme joko suuttui tai innostui. Se pysähteli, karjahteli ja melkein juosten välillä rymisti puskien läpi unohtaen kyytiläisensä kokonaan. Siellä sitten keikuimme ja väistelimme oksia parhaamme mukaan ja mietimme, onkohan fantti varmasti ohjaajan hallinnassa.

Lopulta retki saavutti päätepisteensä ja keikuimme takaisin kylään elefantinkin jo rauhoituttua. Vaaleat housut olivat aivan vihreät ja pää täynnä jotain höytyviä puista ja puskista. Leopardit ja tiikerit jäivät näkemättä, mutta elefantilla ratsastaminen oli kyllä ehdottomasti kokemisen arvoinen!

Illan rentouduimme, pelailimme ja söimme.

pe 4.1.

Aamulla oppaat tulivat hyvästelemään ja kyyditsivät meidät läheiselle pellolle, johon bussit kohti Kathmandua olivat kerääntyneet matkustajia odottelemaan. Oman firman bussi löytyikin helposti sieltä seasta ja annettuamme rinkat katolla niitä pakkaavalle hepulle pääsimme nopeasti matkaan. Itse matka ei ollut nopeata nähnytkään kun bussi pysähteli jo heti alkumatkasta siellä sun täällä ja kyytiin hyppeli monenlaista kulkijaa. Välillä bussin etuosa oli aivan täynnä seisovia vanhuksia ja perheitä. Aina on tilaa vielä yhdelle...! Pidimme kuitenkin tiukasti kiinni maksamistamme "hyvistä" paikoista ja oletimme, että turistitaksa on varmasti kymmenkertainen verrattuna paikallisten kyydistä maksamaan hintaan.

Kyyti oli taas sen verran epämukavaa penkeilläkin, että emme edes harkinneet kokeilevamme nepalissa suosittua bussin katolla matkustamista. Muutama jenkki taisi pari tuntia matkasta sitä kokeilla, mutta aika epämukavaa sen täytyy olla ja vaarallista, kun sähköjohtoja ja tolppia roikkuu välillä metrin päässä katosta.

Kathmanduun päästiin vihdoin illansuussa, jolloin bussi jätti meidät jonnekin sivukujalle Thamelin lähelle. Takseja ei näkynyt missään, ainoastaan niitä "minä tiedän hyvän hotellin" -kuskeja. Joku kaveri siitä sitten soitti meille taksin ja sen hinnasta päädyttiinkin sitten kinastelemaan hotellille päästyämme. Vaikka köyhässä maassa ollaankin, ei turisteja silti ihan mielin määrin saa kusettaa...

Olimme sen verran väsyneitä ja onnellisia lämpimästä hotellista ja televisiosta, että päätimme jättää Kathmandun uudet nähtävyydet lauantaille ja vaan kierrellä Thamelissa ja lähikaupoissa. Jotain tarttui tietty taas mukaankin ja illallinen nautittiin hotellin intialaisessa ravintolassa tulisia herkkuja maistellen.

la 5.1

Bongasimme aamulla hotellin aulasta taksikuski-Johnin, joka suostui neuvottelujen jälkeen viemään meidät kohtuuhinnalla pariin temppeliin ja lopuksi Durbar Squarelle. Ajeltiin ensin vajaa tunti hindujen Dakshinkali-temppeliin, jossa jouduimme hetkeksi ongelmiin kun maolaississit vaativat rahaa päästääkseen automme tiesulun läpi. Taksi neuvotteli kuitenkin itsensä ohi ja lupasi maksaa paluumatkalla . Dakshinkali on suosittu uhritemppeli, jossa etenkin tiistaisin ja lauantaisin paikalliset jonottavat päästäkseen uhraamaan eläimiä ja kasveja. Turisteina pääsimme tietenkin jonojen ohi kun ei ollut edes uhrattavaa mukana. Katselimme hetken kuinka kanojen päät putoilivat, vuohien veri virtasi ja ihmiset veivät kukkia, ruokaa ja lihaa jumalalleen. Aika jännä kokemus. Paluumatkalla maolaiset olivat meidät jo unohtaneet ja selvisimme sulusta ilman "veroja".

Seuraavaksi ajoimme Swayambhunathiin, joka on Buddhistien pyhä temppeli. Se sijaitsee korkealla kukkulalla, johon kiipesimme monta sataa porrasta. Turistien rahat oli täällä huomattu ja kaupallisuus majailikin luontevasti erilaisten patsaiden ja huoneiden välissä. Ensin ostat, sitten palvot. Temppeli tunnetaan myös apinatemppelinä, koska siellä asustelee paljon apinoita. Saimmekin olla tarkkana, etteivät ne vie laukkua, kameraa tai muuten vaan halua tutustua liian läheisesti. Aikamme hyörinää ja vilinää ihmeteltyämme kapusimme takaisin alas ja jatkoimme matkaa.

Taksi jätti meidät Durbar Squarelle, joka on Katmandun keskustan palatsi-, temppeli ja aukiokompleksi. Täällä olisi varmasti ollut myös yhtä sun toista nähtävää, mutta hermostuimme jo alkumetreillä itseään väkisin myyviin oppaisiin, jotka tiukoista kielloista huolimatta lähtivät seuraamaan meitä ja väkisin kertoivat tietojansa. Kävimme kuitenkin katsomassa muutaman temppelin ja pelkästään temppelien ja aukioiden välissä kävely oli mielenkiintoista. Jatkoimme täältä lounaan jälkeen matkaamme kävellen Thamelille, jossa vielä katselimme feikkikamaliikkeitä kuitenkaan tuhlaamatta viimeisiä pennejämme. Illalla kävelimme hotellilta takaisin Thameliin ja söimme turistipitsaa turistiravintolassa, johon jouduimme jonottamaan pöytää. How stupid.

su 6.1.

Aikainen herätys, mutta ai niin ihana aamupala huoneeseen tuotuna. Emme tosin oikein ehtineet sitä syödä kun oli mukamas kiire. Sitten odottelimmekin puoli tuntia aulassa hotellin järjestämää kuljetusta kentälle. Hyvin olisi ehtinyt siis nauttia herkuista...

Lentokenttämuodollisuudet sujuivat tällä kertaa hyvin ja ilman sen suurempia jonoja. Laskeuduimme Qatarin Dohaan jo lounasaikaan ja viisumit hoidettuamme otimme taksin hotellille, joka olikin reissun paras. Söimme hotellilla lounaan ja lähdimme kävelemään rantaa pitkin. Rantabulevardi oli hiljainen ja kaunis ja aurinko lämmitti mukavasti. Ihmettelimme vastaan tulevia "sheikkejä" ja muutamia länsimaalaisia. Tommi halusi mennä toisella puolen poukamaa sijaitsevaan ostoskeskukseen, joka oli superkaukana, mutta niin vain sai mut raahattua sinne asti pikku hiljaa edeten. Hiekka pöllysi matkalla ja hiersi jalat sandaaleissa rakoille. Ostosparatiisi kuitenkin saavutettiin viimein ja länsimaisista kaupoista sai länsimaiseen hintaan mitä halusi. Jotain taisimme ostaaa ja Starbucksin frappuccinot maistuivat tutun hyviltä. Takaisin tulimme todellakin taksilla.

Illalla tilasimme huoneeseen sapuskaa kun emme oikein tienneet, mihin olisimme menneet. Ihan onnistunut valinta. Sitten nukkumaan ja huomista pitkää lentoa odottamaan.

ma 7.1.

Lento Doha-Frankfurt-Helsinki ja Finnair tietenkin myöhässä. No, Hesaan saavuttiin noin tunti alkuperäistä suunnitelmaa jäljessä mutta vielä maanantain puolella kuitenkin. Jouni oli kiltisti vastassa ja heitimme hänet kotiin ja ajoimme lumisateessa kotiin Hervantaan. Matkalaukku sai jäädä avaamattomana odottamaan kun kaaduimme sänkyyn. En mennyt seuraavana aamuna kasiin töihin, mutta Tommi tais mennä...

http://picasaweb.google.fi/tommi.ratto/Nepal?authkey=uXlbciRpyUc